Yhteistyön ja verkostoitumisen tärkeyttä ei taida juuri kukaan enää kyseenalaistaa. Uusi tutkimustulos tai uusi tuote, onnistunut tuotekehityshanke tai menestyksekäs kaupallistaminen eivät synny yksinäisissä tutkijakammioissa.
Yhteistyön ja verkostoitumisen tärkeyttä ei taida juuri kukaan enää kyseenalaistaa. Uusi tutkimustulos tai uusi tuote, onnistunut tuotekehityshanke tai menestyksekäs kaupallistaminen eivät synny yksinäisissä tutkijakammioissa. Innovatiivisten yksilöiden ja ryhmien lisäksi ne vaativat aktiivista vuoropuhelua ja yhteistyötä eri alojen osaajien ja asiantuntijoiden välillä. Tarve korostuu, kun pyritään hallitsemaan koko innovaatioketju ja työstämään esimerkiksi laboratorioissa ja tutkimusryhmissä tehty uusi keksintö kaupalliseksi menestystarinaksi.
Viimeisen 15 vuoden aikana sidosryhmien välinen yhteistyö on elintarvikealallakin tehostunut merkittävästi. Olin yliopistolla nuorena jatko-opiskelijana, kun akateemiseen maailmaan alkoi virrata viestejä siitä, miten tulevaisuuden tutkimusrahoitus irtoaa vain, jos tuloksista on nähtävissä myös käytännön hyötyä. ”Siis mitä”, me huudettiin – ”Pitäisikö meidän perustella tutkimusaiheitamme myös jollakin järkevällä syyllä?!” Alkuhämmästyksen jälkeen yhteistyö eri tutkimuslaitosten ja myös teollisuuden tuotekehityksen kanssa lähti kuitenkin käyntiin suhteellisen luontevasti.
Myöhemmin elintarviketeollisuudessa työskennellessäni sain pohtia vuoropuhelua toisesta näkökulmasta, kun etsimme akateemisen ja teollisuustutkimuksen välisille hankkeille yhteisiä teemoja. Koska näiden kahden tahon sisäiset tavoitteet poikkeavat toisistaan merkittävästi, tämä ei aina ollut helppoa. Myyntitöihin siirryttyäni huomasin saman ajatusmaailmojen välisen eron tutkimuksen ja myynnin välillä.
Yhteistyö ei synny automaattisesti, vaan useimmiten se vaatii sekä tahtoa että vaivannäköä. Eri sidosryhmiltä olisi löydyttävä myös halua ja kärsivällisyyttä ymmärtää innovaatioketjun muiden toimijoiden maailmankuvaa. Akateemisen tutkijan ”Tämä hypoteesi vaatii vielä lisätutkimuksia” –ajattelu ei aina kohtaa teollisuuden tutkijakollegan ”Tästä tehdään nyt tuote” –draivia puhumattakaan myyjän ”Sanokaa nyt herrajjestas selkokielellä, millä väittämällä tätä saa myydä!” –tuskaa. Usein palaveripöydästä onkin noustu tukkaa tuskastuneesti haroen. Yhteistyöhön motivoi kuitenkin sekä oma kokemus että innovaatio-oppikirjojen vakuuttelut siitä, että todelliset menestystarinat syntyvät juuri tästä eri alojen osaajien välisestä vuoropuhelusta. Ei kannata siis antaa periksi.
Anu Hopia